4.5.2025
Melkein jokainen kirjoittaja lienee joskus kuullut sanottavan, että lauseenvastikkeita ei tulisi käyttää niiden ongelmallisuuden vuoksi. Tämä kuulostaa tietysti jyrkältä, sillä eihän lauseenvastikkeissa oikein käytettynä ole mitään vikaa. Ei olekaan, tosin ei niitä silti ole hyvä jokaiseen virkkeeseen laittaa.
Paljon on muistutettu kirjoittajia siitä, että vaikka verbin persoonamuodon (kun mies käveli tiellä, alkoi sataa) sisältävän lauseen yhteydessä tulee käyttää pilkkua, lauseenvastikkeeseen (miehen kävellessä tiellä alkoi sataa) pilkku ei kuulu. Moni muistaa, että muun muassa tästä Alivaltiosihteeri aikoinaan teki huumoria – kuten kielestä ylipäätään.
Edellä on esimerkki temporaalisesta lauseenvastikkeesta, jonka lisäksi äidinkielen tunneilta tuttuja ovat referatiiviset, modaaliset ja finaaliset lauseenvastikkeet. Hankalilla nimityksillä ei ole merkitystä vaan sillä, että kirjoittajat tuntisivat niiden merkityksen ja oikean käyttötavan.
Etenkin aikamuoto usein hukassa
Aina on kuitenkin hyvä muistaa, että lauseenvastikkeille tyypillinen tiivis paketointi voi kadottaa tietoa ja sumentaa merkitystä. Se ei tietenkään ole kirjoittajan tarkoitus. Hän ei vain välttämättä tule ajatelleeksi, että lauseenvastike ei täysin korvaakaan persoonamuotoisen verbin sisältävää lausetta.
Yleistä tämä on muun muassa silloin, jos lauseenvastike ja pääverbi eivät ilmaise samaa aikaa: ”Hän lähti matkaan tiistai-iltana ollen perillä keskiviikkoaamuna.” Saman voisi sanoa selkeämmin ja tyylikkäämmin: Hän lähti matkaan tiistai-iltana ja oli perillä keskiviikkoaamuna.
Tällaisia luonnehtivia lauseenvastikkeita voi olla yhdessä virkkeessä useita (alkaen – jatkuen – päättyen), mikä tekee siitä vaikeasti hahmottuvan, joskin näennäisesti sujuvan. Sujuvuus on kuitenkin vain näennäistä, sillä mikään ei oikeasti ala, jatku ja pääty samaan aikaan. Aikamuotojen eroa ei aina tunneta: muodot tehtäessä ja tehtyä olisi hyvä erottaa.
Lauseenvastikkeen kaltaiset kivettyneet ilmaukset pre- ja postpositiokäytössä edustavat paperikieltä parhaimmillaan – tai pahimmillaan. Tätä nykyä törmää muun muassa muotoon perustuen. Näissä ei tietenkään ole tarkoitus sanoa, että kirjoittaja itse perustuisi johonkin. Tyylikkäämpää olisi muotoilla asia esimerkiksi niin, että jotain tapahtuu jonkin perusteella.
Muitakin tällaisia kivettyneitä ilmauksia näkee nykyään kaikkialla. Koostuen, koskien, käsittäen, liittyen ja sisältäen ovat aina korvattavissa, joten miksi antaa tietoa jotain koskien, kun voi antaa jotakin koskevaa tietoa tai ihan vain tietoa jostain.
Syitä käyttöön
Onkin kysyttävä, miksi kirjoittaja sitten haluaa kirjoittaa sanottavansa lauseenvastikkeelliseen muotoon. Kenties hän pitää lauseenvastikkeita tehokkaina, tiiviinä ja taloudellisina. Ehkä ne vain kuulostavat hienoilta, ovathan ne kirjallisen oloisia, joskin paperinmakuisia. Syitä käyttöön on varmasti lukuisia.
Lauseenvastikkeet suorastaan osoittaisivat kirjoittajan taitoa tuottaa sellaista tekstiä, jota häneltä odotetaan etenkin työelämässä ja johon hän on saanut mallia pitkään. Etenkin englanti näyttänee mallia tässäkin (esimerkiksi concerning). Kuitenkaan se, mikä toimii englannissa, ei toimi suomessa.
Jos joissain tärkeinä pidetyissä teksteissä viljellään lauseenvastikkeita (virheellisesti) tuon tuosta, niiden käyttö tietysti kumuloituu eli kasautuu. Siksi olisikin tärkeää huolehtia ensisijaisesti niin sanotuista ylätason teksteistä (esimerkiksi viranomaisteksteistä), niiden kun soisi näyttävän mallia yleisemmin.
Ei itsetarkoitus
Lauseenvastikkeita saa toki käyttää, mutta taitava pitää olla. Oikeanlainen lauseenvastikkeiden käyttö voi olla taidokasta ja lukemaan houkuttelevaa. Jos jokin niiden käytössä toimii huonosti – kirjoittaja kirjoittaa väärin tai lukija ymmärtää väärin – viestintä epäonnistuu ainakin osittain.
Kirjoittajia ei ainakaan saisi velvoittaa tuottamaan ja käyttämään kryptisiä, monitulkintaisia ja vaikeasti hahmottuvia lauseenvastikkeita ja niiden kaltaisia kivettyneitä ilmauksia. Voisiko niiden käytöstä jopa opetella pois?
Jos kirjoittaja ei ole varma kirjallisista kyvyistään, kannattaa pelata varman päälle. Tavalliset pää- ja sivulauseet ovat turvallisia, eikä niitä kannata pitää arkisina, yksinkertaisina tai puhekielisinä. Vielä kun niiden pituutta vaihtelee ja käyttää rohkeasti persoonamuotoisia verbejä (teen, teemme) paperinmakuisten teonnimien (tekeminen) sijaan, pääsee jo hyvään alkuun.
Lauseenvastikkeet eivät useinkaan tuo tekstiin mitään lisää. Niiden käytön ei tulisi olla itsetarkoitus, joten kirjoittaja osoittaneekin kirjallisia kykyjään muilla keinoilla.
Lauseenvastikkeita on sivuttu myös yhdessä aiemmassa Kielimiete-kirjoituksessa (Asiatekstien yleiset kielipulmat).