2.2.2025
Vaikka kaikki tuntuu muuttuvan nykyään liian nopeasti, onhan meillä sentään vielä jotain pysyvää, nimittäin kieli erilaisine sääntöineen. Säännöt olisivat selviä ja jokaisen omaksuttavissa, ja ne antaisivat yksiselitteisen vastauksen kielipulmiin. Näin voisi helposti ajatella. Vai voiko sittenkään?
Yleiskielen ydin ei tietenkään ole muuttunut sataan vuoteen, joskin pienempiä normimuutoksia on tehty. Muutosten myötä eräistä säännöistä on tullut yhä sallivampia, mikä osaa kielenkäyttäjistä harmittaa.
Ilman muuta kyse on osin siitä, että tiukkoina pidettyjä kielioppi- ja oikeinkirjoitussääntöjä ei ole syystä tai toisesta omaksuttu. Muutosten taustalla on usein siis se, miten ihmiset todellisuudessa kieltä käyttävät. Ehkä todellinen kielenkäyttö sekä kielioppi- ja oikeinkirjoitussäännöt on haluttu saada kohtaamaan. Muutokset ovat usein perusteltuja, vaikka kaikki kielenkäyttäjät eivät näin ajattelisikaan.
Yksi tällaisista kuohuttaneista muutoksista on se, että jo kymmenisen vuotta on saanut sanoa alkaa tekemään. Tuli tehdyksi oli takavuosina ainoa oikeana pidetty muoto, mutta yhtä lailla tuli tehtyä on nykypäivänä suositusten mukainen.
Suomen kielen kielioppi- ja oikeinkirjoitussäännöissä on siis ollut jo kauan monenlaista vaihtelua eli variaatiota. Näin ei voidakaan antaa johonkin kielipulmaan yhtä ainoaa ja oikeaa vastausta: jokin muoto on sallittu, mutta sallittu on myös moni muu muoto.
Monta taivutusmuotoa
Mitä sitten ovat edellä mainittujen esimerkkien lisäksi ne muodot, joissa vaihtelu on sallittua? Tavallisesti ne liittyvät rinnakkaisiin taivutusmuotoihin ja -päätteisiin ja saavat kielenkäyttäjät pohtimaan, saako näin todella sanoa ja mikä on oikein useasta vaihtoehdosta.
Esimerkiksi vierassanojen taivutuspäätteen vokaalin tai verbien taivutustypin voi usein melko vapaasti valita (esimerkiksi analyysia ~ analyysiä). Sitaattilainoissa voi valita vokaalin ääntöasun (comebäckiä) tai kirjoitusasun (comebackia) mukaan. Jos ei ole varma johtimen vokaalista, kannattaa valita takavokaalinen eli jälkimmäinen vaihtoehto.
Ihan kotoistenkin sanojen käytössä voi olla hankaluuksia. Monilla sanoilla on rinnakkaisia taivutusmuotoja (esimerkiksi kiisi ~ kiiti), joista osa sopii neutraaliin asiatyyliin, osa vapaampaan kielenkäyttöön, osa molempiin. Usein merkityseroa ei ole.
Jos edellä sanottu antaa kielenkäyttäjille mahdollisuuden valita, sen tekee ennen kaikkea se, että jollain verbillä voi olla jopa kolme erilaista muotoa (esimerkiksi systemaattistaa ~ systematisoida ~ systemoida). Tällaisissa tilanteissa jokin muoto on selvästi harvinaisempi ja siksi oudompi kuin muut. Yhtä kaikki niistä jokainen on oikein.
Joskus sekä yksikkö- että monikkomuodot ovat oikein, samoin erilaiset rektiovaihtoehdot (tyytyväinen johonkin ~ tyytyväinen jostain). Toisinaan niitäkin, kuten monia muita vaihtoehtoisia muotoja, voi käyttää korkeintaan vapaamuotoisessa jutustelussa. Joskus taas muodollisempi käyttöyhteys pitää yllä pysyviä ja vakiintuneita muotoja.
Huomio rakenteeseen
Edellä sanottu koskee melko pintapuolisia asioita, niin sanottuja lillukanvarsia. Suurimmat ongelmat tekstissä voivat kuitenkin olla lauseen tai virkkeen rakenteessa sinänsä: se voi olla liian pitkä ja monipolvinen, paperinmakuinen tai monin tavoin ontuva.
Voi olla, että kun kielenkäyttäjien huomio on toisarvoisissa sekoissa, rakenteeseen ei ehditä tai edes osata puuttua. Rakenteen ongelmia ei ole helppo havaita toisin kuin vaikkapa taivutusmuotojen loppuvokaaleja.
Olipa kyse sitten isosta tai pienestä kieliseikasta, varmaa ja pysyvää on se, että kieli on aina tilannesidonnaista. Eri tilanteisiin sopivat erilaiset mallit ja käytännöt. Oli miten oli, kaikki palautuu viime kädessä rakenteeseen, sen toimivuuteen tai toimimattomuuteen. Voisi ajatella, että hyvien ja toimivien rakenteiden käyttö on, tai ainakin sen pitäisi olla, kaikkien kielenkäyttäjien tavoite.
Ei oikein tai väärin
On tärkeää huomata, että kieli ei ole vain oikein–väärin-kysymys. Sillä on monia tilannesidonnaisia ulottuvuuksia: joskus jokin muoto siis on hyvä, joskus ei. Jos ei ole varma oikeasta muodosta, se kannattaa tarkistaa – arvaamaan ei kannata ryhtyä. Ei myöskään ole järkevää kieltäytyä käyttämästä jotain sinänsä oikeaa muotoa sillä perusteella, että se näyttää ”omaan silmään” oudolta.
Vaikka jotkin yleiskieliset muodot tai rakenteet voivat olla nykykirjoittajille vieraita, se ei tarkoita, että ne olisivat vanhahtavia tai suorastaan vääriä. Vain subjektiivisilla kriteereillä ei siksi tulisikaan arvottaa ainakaan muiden kielenkäyttöä.
Hienointa olisi, että kirjoittajat oppivat tunnistamaan hyvää kieltä ja välttämään huonoa – taidokas kielenkäyttö menisi niin sanotusti selkäytimeen.