17.1.2026
Mediassa keskustellaan kielestä tuon tuosta, ja hyvä niin. Esille nousee etenkin se, mikä kielenkäyttäjiä kielessä ärsyttää ja miksi. Ärsytystä tuntuu aiheuttavan moni asia, mutta kolmen kärjessä ovat vuodesta toiseen liian runsas englannin käyttö, puhekielisyydet ja ylipäätään kielenhuolto ja sen liian tiukat tai liian löysät suositukset.
Englanti jyrää
Englantiin törmää nykyisin kaikkialla. Sen käyttöä perustellaan talouskasvulla, kansainvälistymisellä ja kansainvälisten osaajien houkuttelulla ja yleensä ulkomaisen työvoiman käytöllä sekä tietysti sosiaalisella medialla: englannin käyttö olisi täten itsestään selvää ja ehdottoman välttämätöntä.
Ja onhan hienoa heittää varsinkin puheen sekaan vähän englantia, eikö vaan? Englannilla siis luodaan myönteisiä mielikuvia – kaikkea ei voi eikä kannata sanoa suomeksi. Ajatellaan, että kaikkihan englantia osaavat ja haluavat käyttää.
Englannin arvostelu kohdistuu ennen muuta sanastoon, kielen näkyvimpään osaan. Sitä ei välttämättä edes tulla ajatelleeksi, miten paljon englanti on vaikuttanut suomen kielen rakenteeseen. Tuntuupa moni esimerkiksi pilkuttavan suomenkielistä tekstiään englannin pilkkusäännön mukaan.
Englannin käyttö siis ei rajoitu vain puhuttuun kieleen. Kuitenkin vähänkään virallisemmissa yhteyksissä soisi harkittavan, onko englantia edes pakko viljellä. Suomen kansalliskieli englanti ei nimittäin ainakaan vielä ole.
Toki englannin käyttö on monissa yhteyksissä tarpeellista ja perusteltua; ärsyttävää onkin ylenpalttinen ja itsetarkoituksellinen englannin suosiminen. Ongelmatonta se ei nimittäin ole.
Ärsyttävä puhekieli
Myös puhekieli tai puhuttu kieli herättää tunteita. Toisia ärsyttävät esimerkiksi liiallinen vapaamuotoisuus ja murteiden käyttö, toisia taas muodollisuus ja virallisuus. Niinkuttelu, nouseva intonaatio kiekaisun muodossa tai sanojen vääränlainen painottaminen ei sekään ihastuta.
Moni varsinkin Kehä III:n ulkopuolella voi pitää tällaisia helsinkiläisiksi miellettyjä kielenpiirteitä sä-passiivista alkaen ärsyttävinä. Kokonaan toinen asia on, voiko niistä syyttää vain helsinkiläisiä ja mitä nämä itse ajattelevat muualla Suomessa asuvien puheesta.
Moni ärsyyntyy paitsi puhekielestä itsestään myös siitä, jos sen elementtejä tuodaan kirjalliseen esitykseen. Lukemattomissa viestintäkanavissa viestintä on usein varsin vapaata, siis myös muodoltaan. Haaste onkin, miten pitää tuo vapaamuotoinen aines erossa kielestä, jonka tulisi ainakin joillain mittareilla olla muodollisempaa ja huolitellumpaa.
Kielenhuolto: liikaa tai liian vähän
Myös kielenhuolto sinänsä sekä normeihin ja suosituksiin tehdyt muutokset voivat ärsyttää. Niihinkin voidaan suhtautua neutraalisti, mutta jyrkät ja mustavalkoiset näkemykset eivät ole harvinaisia.
Tutkijoiden yhteisen käsityksen mukaan kieli muuttuu, koska kieltä käytetään uusissa ympäristöissä ja koska koko yhteiskunta ympärillämme muuttuu. Kyse on ennen kaikkea uusista kielen rekistereistä ja tilannekohtaisesta vaihtelusta. Kielen muutos on luonnollista, ja se pitää vain hyväksyä – vanhat ja uudet muodot elävät sopuisasti rinnakkain (alkaa tehdä – alkaa tekemään).
Kaikenlainen kielenkäyttö on hyvää ja arvokasta, eikä edes standardoitua yleiskieltä tulisi pitää muita parempana tai neutraalina. Sääntöihin, normeihin, ohjeisiin ja suosituksiin liittyy vahva käsitys oikeasta ja väärästä, ja siksi kielenohjailu ei enää sellaisenaan sovi tähän päivään.
Mitään ideaalikieltä ei ole olemassakaan. Tiukat säännöt pelottavat kirjoittajia, jotka eivät virheiden pelossa uskalla ilmaista itseään, ainakaan kirjallisesti. Tärkeää onkin kiinnittää huomiota kielenkäyttäjien tarpeisiin, ei niinkään itse kieleen.
Osoittaa suorastaan muutosvastarintaa ja herkkähipiäisyyttä, jos tällaista kielenkäyttäjien tasa-arvoon pyrkivää kehitystä vastustaa. Muutoksia vastustavat reagoivat tunteella ja kuvittelevat tiukkojen normien luovan psykologista turvallisuutta. Suomen kielen asema on vankka, eikä kielenhuolto kaipaa kiristystä.
Täysin päinvastaisesti ajattelevien mukaan kyse on nimenomaan kielen tuhosta, jos kaikki sallitaan ja kaikkea ymmärretään. Suomi ei ole vielä selvitystilassa, mutta kohta on. Kieli ei ole aina hyvää, joten rikkaruohoja on pakko kitkeä: ei ole kohtuutonta vaatia täysi-ikäiseltä ihmiseltä esimerkiksi yhdyssanojen hallintaa.
Se on joka tapauksessa selvää, että kaikki eivät suosituksia noudata eivätkä edes tunne. Ratkaisu ei kuitenkaan ole se, että niitä jatkuvasti kevennetään. Pitämällä kiinni oikeinkirjoituksesta ja kielioppia koskevista vaatimuksista turvataan suomen yleiskielen elinvoimaisuus ja kyky säilyä nykymuodossaan pitkälle tulevaisuuteen.
Ei mustavalkoista
Voipa yksi ja sama ihminen vaatia kirjoitetulta kieleltä normien noudattamista, mutta puhekieli voi olla hänen mielestään hyvinkin vapaata. Toki myös kirjoitettu kieli saa olla rentoa ja vapaamuotoista tilanteen mukaan. Kieli ei siis ole koskaan mustavalkoinen asia.
Kielenkäyttö on aina ideologista ja jonkun tai jonkin tarkoitusperiä palvelevaa. Se ei ole koskaan neutraalia tai arvovapaata. Kieli kuuluu kaikille, ihan jokaiselle.