Kielinormien laventaminen harmittaa

16.5.2019

Suomen kielen oikeinkirjoitus- ja kielioppisääntöjä pidetään vaikeina, osin jopa turhina. Niiden tarkistaminen ja selventäminen eli käytännössä laventaminen ei kuitenkaan kaikille kielenkäyttäjille sovi. Se harmittaa heitä kovin. Miksi sääntöjä ylipäätään peukaloidaan?

Muutosten taustalla on tietysti kielen muuttuminen: sanasto uudistuu, uusia tekstilajeja ja käytänteitä syntyy, asiatyyli ja rennompi kirjoitusote yhdistyvät, tuttavallisuus lisääntyy ja niin edelleen.

Vallalla on jo pitkään ollut kanta, joka korostaa tarkoituksenmukaisuutta, käytännönläheisyyttä ja selvyyttä. Tällöin painotetaan kielen merkitystä nimenomaan viestinnällisyyden näkökulmasta. Siksi sallitaan tilannekohtainen harkinta, ja aiemmin arkityylisinä pidetyistä sanoista on tullut asiatyylikelpoisia.

Muutoksia on perusteltu myös sillä, että monet vanhat ja tiukat kielinormit olisivat perusteettomia ja niin vaikeita, että niitä ei lopulta hallitse laatijan lisäksi kukaan muu. Normit riitelisivät käyttäjien kielitajun kanssa ja olisivat lisäksi turha sosiaalinen erotin.

Kielitoimistoa sanotaan liian lepsuksi

Kansalaisilla on kielinormien muutoksista monenlaisia näkemyksiä, ja niin pitääkin olla. He ovat tyytymättömiä Kielitoimiston ja suomen kielen lautakunnan ”löyhään otteeseen” ja pitävät näitä turhan sallivina ja lepsuina. Kansalaisia on kuohuttanut etenkin alkaa tekemään -muodon hyväksyminen.

Osa puhuu suorastaan rikosluonteisesta myönnytyksestä ja kehottaa kieliviranomaisia perumaan moisen lapsuksen. Eräs kansalainen arvelee, että kun alkaa tekemään on kerran hyväksytty, kaipa mikään ei ole enää väärää suomea. On nähty, että kieliviranomaiset ovat antaneet periksi virheille ja että kielenhuollon salliva linja on pikemmin ongelma kuin ratkaisu.

Kieliviranomaisilta toivotaankin julkisen kielenkäytön aktiivisempaa ohjailua ja jyrkempää linjaa yleiskielen normitustyöhön. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei lautakunta määrää mitään vaan suosittelee.

Muutosvastarintaa

Tilanteenmukaisuutta korostavat kieliviranomaiset katsovat, että kansalaiset ymmärtävät kielen virheellisesti vain kirjakielenä ja kielioppisääntöinä. Näiden näkemys kielestä on mustavalkoinen, lattea, ahdistava, asenteellinen ja suppea. Virheiden jahtaajat eivät näkisi metsää puilta.

Kieliviranomaisten mukaan normimuutoksiin reagoiva kansalainen ei aina välttämättä itsekään täysin hahmottaisi, mistä hänen kuohuntansa johtuu – puhutaan jopa tunteenomaisista purkauksista.

Tarkat ja ehdottomat säännöt luovat epävarmuutta ja estävät kielen vaihtelua, joka on kielen mahdollisuus, ei uhka. Kun ennen opetettiin ja opittiin vain tiukkoja sääntöjä, kokonaisuuden hallinta ja kyky itsenäiseen päättelyyn jäivät heikoiksi. Sitä paitsi kielenohjailu on elitististä, konservatiivista ja autoritääristä.

Kielenhuollon tehtävä ei ole paheksua vaan etsiä ymmärrystä kielen muodoille sekä selittää ja tulkita kielen ilmiöitä. Kieliyhteisö määrittää itse, millaista on hyvä kieli.

Vai aitoa huolta

Kansalaisten kommentit kertonevat minusta ennen kaikkea oman kielen erityisestä merkityksestä. Tärkeintä kielenkäyttäjille olisi se, mitä säännöllä suojellaan ja tavoitellaan, ei sääntö sinänsä. Kansalaiset voivat nähdä kieliopin ja oikeinkirjoitussäännöt kielen tukirakenteena, jota ei pitäisi heikentää.

Yhteinen normeja – tiukkoja tai lavennettuja – noudattava kieli se tasa-arvoa vasta lisääkin. Minusta kielen normisto on vähän sama kuin kielen tekniikka. Taitoluistelussakin tekniikka tulee ennen ilmaisua – ilmaisu ei synny tyhjästä ja tyhjän päälle.

Ne jotka hallitsevat vanhat tiukat säännöt, soveltavat niitä halutessaan edelleen. Voi olla, että vanhojen tiukkojen sääntöjen osaamisella aletaan jopa snobbailla ja erottautua. Se ei tietenkään ole missään nimessä toivottavaa. Joka tapauksessa sääntöjen laventaminen on uusi normaali.

Kielioppisäännöstä (lisätty myöhemmin)

Kielioppisääntö tarkoittaa kieliopillista sääntöä. Kieliopilliset säännöt muodostavat kielen järjestelmää kuvailevan kieliopin, ja ne perustuvat kielen säännönmukaisuuksiin. Kielioppisäännöillä ennen kaikkea ohjataan ja neuvotaan. Puhutaan normatiivisesta kieliopista, jonka alaa ovat etenkin kielenhuolto ja oikeinkirjoitus, jopa kielen opetus.

Ei hyviä muistoja

Kielioppisäännöt ovat monelle painajainen, onhan niitä taottu enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi oppilaiden mieleen koulun äidinkielen tunneilla. Jos sääntöjä ei omaksunut eikä hallinnut, teki esimerkiksi ainekirjoituksessa niitä kuuluisia kielioppivirheitä. Kielioppisäännöillä ja kieliopilla olikin monen korvissa pelottava kaiku.

Kielioppisäännöillä siis tavallaan otetaan kantaa siihen, millaista kieltä ”saa” käyttää. Sääntö olisi tarkka määräys siitä, onko jokin ilmaus kielessä sallittu vai ei. Kielioppisääntö ja normatiivinen kielioppi kertovat, millaista kieltä paitsi saa käyttää myös sen, millaista kieltä ei saa käyttää. Kielitieteellisessä tutkimuksessa kielioppisääntö kuitenkin tarkoittaa hieman muuta.

Sisäiset säännöt

Natiivi- eli äidinkielisillä puhujilla on eräänlainen sisäinen kielioppi, tarkka kielikorva. Sen avulla he pystyvät valitsemaan sanojen eri muotovariaatioista sopivimman kuhunkin tilanteeseen. Tällainen sisäinen kielioppi osataan luonnostaan, ilman erillistä pänttäystä. Jos tällaista kielioppia ei olisi, puhuminen ja kirjoittaminen ja kielen ymmärtäminen eivät onnistuisi.

Sisäinen kielioppi sääntöineen ei tietenkään opasta ketään esimerkiksi monimutkaisten lauseenvastikkeiden käytössä, vaan se on opittava normatiivisesta kieliopista tai muusta kirjallisuudesta.

Normatiiviset kielioppisäännöt ja koko normatiivinen kielioppi ovat nykyisin väistymässä deskriptiivisen eli kielen kuvailuun keskittyvän kieliopin tieltä. Siinä kuvataan todellisissa kielenkäyttötilanteissa esiintyvää kieltä, ei anneta ohjeita ”hyvästä ja oikeasta kielestä”.