Kielinormien laventaminen risoo

16.5.2019

Suomen kielen oikeinkirjoitus- ja kielioppisääntöjä pidetään vaikeina, osin jopa turhina. Niiden tarkistaminen ja selventäminen eli käytännössä laventaminen ei kuitenkaan kaikille kielenkäyttäjille sovi. Miksi sääntöjä ylipäätään peukaloidaan?

Muutosten taustalla on tietysti kielen muuttuminen: sanasto uudistuu, uusia tekstilajeja ja käytänteitä syntyy, asiatyyli ja rennompi kirjoitusote yhdistyvät, tuttavallisuus lisääntyy ja niin edelleen.

Vallalla on jo pitkään ollut kanta, joka korostaa tarkoituksenmukaisuutta, käytännönläheisyyttä ja selvyyttä. Tällöin painotetaan kielen merkitystä nimenomaan viestinnällisyyden näkökulmasta. Siksi sallitaan tilannekohtainen harkinta, ja aiemmin arkityylisinä pidetyistä sanoista on tullut asiatyylikelpoisia.

Muutoksia on perusteltu myös sillä, että monet vanhat ja tiukat normit olisivat perusteettomia ja niin vaikeita, että niitä ei lopulta hallitse laatijan lisäksi kukaan muu. Normit riitelisivät käyttäjien kielitajun kanssa ja olisivat lisäksi turha sosiaalinen erotin.

Kielitoimistoa sanotaan liian lepsuksi

Kansalaisilla on normien muutoksista monenlaisia näkemyksiä, ja niin pitääkin olla. He ovat tyytymättömiä Kielitoimiston ja suomen kielen lautakunnan ”löyhään otteeseen” ja pitävät näitä turhan sallivina ja lepsuina. Kansalaisia on kuohuttanut etenkin alkaa tekemään -muodon hyväksyminen.

Osa puhuu suorastaan rikosluonteisesta myönnytyksestä ja kehottaa kieliviranomaisia perumaan moisen lapsuksen. Eräs kansalainen arvelee, että kun alkaa tekemään on kerran hyväksytty, kaipa mikään ei ole enää väärää suomea. On nähty, että kieliviranomaiset ovat antaneet periksi virheille ja että kielenhuollon salliva linja on pikemmin ongelma kuin ratkaisu.

Kieliviranomaisilta toivotaankin julkisen kielenkäytön aktiivisempaa ohjailua ja jyrkempää linjaa yleiskielen normitustyöhön. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei lautakunta määrää mitään vaan suosittelee.

Muutosvastarintaa…

Tilanteenmukaisuutta korostavat kieliviranomaiset katsovat, että kansalaiset ymmärtävät kielen virheellisesti vain kirjakielenä ja kielioppisääntöinä. Näiden näkemys kielestä on mustavalkoinen, lattea, ahdistava, asenteellinen ja suppea. Virheiden jahtaajat eivät näkisi metsää puilta.

Kieliviranomaisten mukaan normimuutoksiin reagoiva kansalainen ei aina välttämättä itsekään täysin hahmottaisi, mistä hänen kuohuntansa johtuu – puhutaan jopa tunteenomaisista purkauksista.

Tarkat ja ehdottomat säännöt luovat epävarmuutta ja estävät kielen vaihtelua, joka on kielen mahdollisuus, ei uhka. Kun ennen opetettiin ja opittiin vain tiukkoja sääntöjä, kokonaisuuden hallinta ja kyky itsenäiseen päättelyyn jäivät heikoiksi. Sitä paitsi kielenohjailu on elitististä, konservatiivista ja autoritääristä.

Kielenhuollon tehtävä ei ole paheksua vaan etsiä ymmärrystä kielen muodoille sekä selittää ja tulkita kielen ilmiöitä. Kieliyhteisö määrittää itse, millaista on hyvä kieli.

…vai aitoa huolta?

Kansalaisten kommentit kertonevat minusta ennen kaikkea oman kielen erityisestä merkityksestä. Tärkeintä kielenkäyttäjille olisi se, mitä säännöllä suojellaan ja tavoitellaan, ei sääntö sinänsä. Kansalaiset voivat nähdä kieliopin ja oikeinkirjoitussäännöt kielen tukirakenteena, jota ei pitäisi heikentää.

Yhteinen normeja – tiukkoja tai lavennettuja – noudattava kieli se tasa-arvoa vasta lisääkin. Minusta kielen normisto on vähän sama kuin kielen tekniikka. Taitoluistelussakin tekniikka tulee ennen ilmaisua – ilmaisu ei synny tyhjästä ja tyhjän päälle.

Ne jotka hallitsevat vanhat tiukat säännöt, soveltavat niitä halutessaan edelleen. Voi olla, että vanhojen tiukkojen sääntöjen osaamisella aletaan jopa snobbailla ja erottautua. Se ei tietenkään ole missään nimessä toivottavaa. Joka tapauksessa sääntöjen laventaminen on uusi normaali.


KIELIOPPISÄÄNTÖ

Kielioppisääntö tarkoittaa kieliopillista sääntöä. Kieliopilliset säännöt muodostavat kielen järjestelmää kuvailevan kieliopin, ja ne perustuvat kielen säännönmukaisuuksiin. Kielioppisäännöillä ennen kaikkea ohjataan ja neuvotaan. Puhutaan normatiivisesta kieliopista, jonka alaa ovat etenkin kielenhuolto ja oikeinkirjoitus, jopa kielen opetus.

Ei hyviä muistoja

Kielioppisäännöt ovat monelle painajainen, onhan niitä taottu enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi oppilaiden mieleen koulun äidinkielen tunneilla. Jos sääntöjä ei omaksunut eikä hallinnut, teki esimerkiksi ainekirjoituksessa niitä kuuluisia kielioppivirheitä. Kielioppisäännöillä ja kieliopilla olikin monen korvissa pelottava kaiku.

Kielioppisäännöillä siis tavallaan otetaan kantaa siihen, millaista kieltä ”saa” käyttää. Sääntö olisi tarkka määräys siitä, onko jokin ilmaus kielessä sallittu vai ei. Kielioppisääntö ja normatiivinen kielioppi kertovat, millaista kieltä paitsi saa käyttää myös sen, millaista kieltä ei saa käyttää. Kielitieteellisessä tutkimuksessa kielioppisääntö kuitenkin tarkoittaa hieman muuta.

Sisäiset säännöt

Natiivi- eli äidinkielisillä puhujilla on eräänlainen sisäinen kielioppi, tarkka kielikorva. Sen avulla he pystyvät valitsemaan sanojen eri muotovariaatioista sopivimman kuhunkin tilanteeseen. Tällainen sisäinen kielioppi osataan luonnostaan, ilman erillistä pänttäystä. Jos tällaista kielioppia ei olisi, puhuminen ja kirjoittaminen ja kielen ymmärtäminen eivät onnistuisi.

Sisäinen kielioppi sääntöineen ei tietenkään opasta ketään esimerkiksi monimutkaisten lauseenvastikkeiden käytössä, vaan se on opittava normatiivisesta kieliopista tai muusta kirjallisuudesta.

Normatiiviset kielioppisäännöt ja koko normatiivinen kielioppi ovat nykyisin väistymässä deskriptiivisen eli kielen kuvailuun keskittyvän kieliopin tieltä. Siinä kuvataan todellisissa kielenkäyttötilanteissa esiintyvää kieltä, ei anneta ohjeita ”hyvästä ja oikeasta kielestä”.


NORMI

Normi voi tarkoittaa monia eri asioita. Kielitoimiston sanakirjan mukaan normi on ensinnäkin sääntö, ohje tai malli. Esimerkkinä se mainitsee sosiaaliset normit, käyttäytymissäännöt. Toisekseen sanakirja mainitsee normin merkitykseksi sovitun työtavoitteen tai muun sellaisen.

Kolmanneksi normia käytetään yhdyssanojen alkuosana esimerkiksi sanoissa normipäivä, normitulos ja normivauhti. Tällainen on sanakirjan mukaan arkista kieltä, ja sitä se todella on. En soisi normi-alkuisten yhdyssanojen ainakaan lisääntyvän.

Monta merkitystä

Kiinnostavin näistä on tietysti ensimmäinen merkitys: normi on siis sääntö, ohje tai malli. Sääntö voi olla vaikkapa oikeudellinen, kuten lain säännös, tai sitten kielioppisääntö. Kielioppisäännöt ovat juuri niitä äidinkielen tunneilta tuttuja ohjeita, joilla opetetaan esimerkiksi oikeinkirjoitusta.

Monelle tällaiset normit ovat painajaisia, kun taas toiset kaipaavat niitä vähän väliä kirjoittamisen tueksi. Totta on, että kirjoittaminen on helpompaa, kun kielioppisäännöt ovat hallussa.

Jos kielioppisääntöjä ei hallitse tai niistä ei välitä, ei siitä sakkoja tule. Kielioppisääntö on siis ei-oikeudellinen normi. Se ei velvoita samalla tavalla kuin vaikkapa liikennesääntö. Esimerkiksi työelämän tekstejä on helpompaa kirjoittaa, kun jokaisen pilkun paikkaa ei tarvitse jatkuvasti miettiä.

Huumoria

Ikävää on se, että toisten tahattomille kielioppivirheille saa joidenkin mielestä nauraa. Jos kielelliset normit hallitsee ja niitä osaa soveltaa, ei toisaalta edes anna toisille mahdollisuutta tällaiseen ilonpitoon.

Kieltämättä minua on huvittanut etenkin eräs tamperelainen liikennemerkki, jonka mukaan ”huolto ajoneuvoille sallittu”. Jos liikennemerkin tekstin laatija olisi osannut yhdyssanasäännöt, tällaista kömmähdystä ei olisi syntynyt.


VAIHTELU

Ihmisten käyttämä kieli on erilaista eri tilanteissa – kieli vaihtelee. Kielitieteilijät puhuvat kielen vaihtelusta tai hienommin kielen variaatiosta.

Kaikki eivät siis puhu samanlaista kieltä. Kunkin puhumaan kieleen vaikuttaa moni asia: koulutus, ammatti, ikä, sukupuoli, viiteryhmät, asuinpaikka ynnä muut. Yksi ja sama ihminenkään ei puhu samalla tavalla kaikissa tilanteissa ja kaikkien kanssa. Kyse on tällöin kielen tilanteisesta vaihtelusta. Kun eri alueilla puhutaan eri tavalla, kyseessä on alueellinen vaihtelu.

Monta mielipidettä

Kielen vaihteluun suhtaudutaan kaksijakoisesti: se on joko nautittavaa tai ärsyttävää. Vaikka keskustelukumppanin kieli olisi omasta mielestä kummallista ja jopa virheellistä, arvostelu ei ole paikallaan. Kieleenkin pätee se, että vaikka jokin ei ole oman mielen mukaista, erilaisuus on rikkaus, joka pitää hyväksyä.

Kielen vaihtelu on lisääntynyt, koska ihmiset liikkuvat yhä enemmän. Myöskään sosiaalisen median vaikutusta vaihteluun ei voi väheksyä. Sosiaalisessa mediassa on ryhmiä, joiden sisäiset vaihtelut voivat olla suuria.

Vaihtelu kielen eri tasoilla

Kieli vaihtelee niin sanastollisesti, äänteellisesti kuin muodoiltaan. Kirjoitettu kieli on monesti hyvin samanlaista: esimerkiksi työelämän tekstit on tehty usein samalla kaavalla. Puhuttu kieli ja murteet sen sijaan tarjoavat erilaisia variaatioita runsaasti. Niitä ei nimittäin voi ohjailla ja suitsia kuten vaikkapa juuri työtekstejä.

Ilman vaihtelua kieli olisi tylsää ja väritöntä. Suomen kielikin on vaihdellut ja kehittynyt koko olemassaolonsa ajan. Jos kieli ei muutu, se näivettyy pois.