Kielinormien laventaminen risoo

16.5.2019

Suomen kielen oikeinkirjoitus- ja kielioppisääntöjä pidetään vaikeina, osin jopa turhina. Niiden tarkistaminen ja selventäminen eli käytännössä laventaminen ei kuitenkaan kaikille kielenkäyttäjille sovi. Miksi sääntöjä ylipäätään peukaloidaan?

Muutosten taustalla on tietysti kielen muuttuminen: sanasto uudistuu, uusia tekstilajeja ja käytänteitä syntyy, asiatyyli ja rennompi kirjoitusote yhdistyvät, tuttavallisuus lisääntyy ja niin edelleen.

Vallalla on jo pitkään ollut kanta, joka korostaa tarkoituksenmukaisuutta, käytännönläheisyyttä ja selvyyttä. Tällöin painotetaan kielen merkitystä nimenomaan viestinnällisyyden näkökulmasta. Siksi sallitaan tilannekohtainen harkinta, ja aiemmin arkityylisinä pidetyistä sanoista on tullut asiatyylikelpoisia.

Muutoksia on perusteltu myös sillä, että monet vanhat ja tiukat normit olisivat perusteettomia ja niin vaikeita, että niitä ei lopulta hallitse laatijan lisäksi kukaan muu. Normit riitelisivät käyttäjien kielitajun kanssa ja olisivat lisäksi turha sosiaalinen erotin.

Kielitoimistoa sanotaan liian lepsuksi

Kansalaisilla on normien muutoksista monenlaisia näkemyksiä, ja niin pitääkin olla. He ovat tyytymättömiä Kielitoimiston ja suomen kielen lautakunnan ”löyhään otteeseen” ja pitävät näitä turhan sallivina ja lepsuina. Kansalaisia on kuohuttanut etenkin alkaa tekemään -muodon hyväksyminen.

Osa puhuu suorastaan rikosluonteisesta myönnytyksestä ja kehottaa kieliviranomaisia perumaan moisen lapsuksen. Eräs kansalainen arvelee, että kun alkaa tekemään on kerran hyväksytty, kaipa mikään ei ole enää väärää suomea. On nähty, että kieliviranomaiset ovat antaneet periksi virheille ja että kielenhuollon salliva linja on pikemmin ongelma kuin ratkaisu.

Kieliviranomaisilta toivotaankin julkisen kielenkäytön aktiivisempaa ohjailua ja jyrkempää linjaa yleiskielen normitustyöhön. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei lautakunta määrää mitään vaan suosittelee.

Muutosvastarintaa…

Tilanteenmukaisuutta korostavat kieliviranomaiset katsovat, että kansalaiset ymmärtävät kielen virheellisesti vain kirjakielenä ja kielioppisääntöinä. Näiden näkemys kielestä on mustavalkoinen, lattea, ahdistava, asenteellinen ja suppea. Virheiden jahtaajat eivät näkisi metsää puilta.

Kieliviranomaisten mukaan normimuutoksiin reagoiva kansalainen ei aina välttämättä itsekään täysin hahmottaisi, mistä hänen kuohuntansa johtuu – puhutaan jopa tunteenomaisista purkauksista.

Tarkat ja ehdottomat säännöt luovat epävarmuutta ja estävät kielen vaihtelua, joka on kielen mahdollisuus, ei uhka. Kun ennen opetettiin ja opittiin vain tiukkoja sääntöjä, kokonaisuuden hallinta ja kyky itsenäiseen päättelyyn jäivät heikoiksi. Sitä paitsi kielenohjailu on elitististä, konservatiivista ja autoritääristä.

Kielenhuollon tehtävä ei ole paheksua vaan etsiä ymmärrystä kielen muodoille sekä selittää ja tulkita kielen ilmiöitä. Kieliyhteisö määrittää itse, millaista on hyvä kieli.

…vai aitoa huolta?

Kansalaisten kommentit kertonevat minusta ennen kaikkea oman kielen erityisestä merkityksestä. Tärkeintä kielenkäyttäjille olisi se, mitä säännöllä suojellaan ja tavoitellaan, ei sääntö sinänsä. Kansalaiset voivat nähdä kieliopin ja oikeinkirjoitussäännöt kielen tukirakenteena, jota ei pitäisi heikentää.

Yhteinen normeja – tiukkoja tai lavennettuja – noudattava kieli se tasa-arvoa vasta lisääkin. Minusta kielen normisto on vähän sama kuin kielen tekniikka. Taitoluistelussakin tekniikka tulee ennen ilmaisua – ilmaisu ei synny tyhjästä ja tyhjän päälle.

Ne jotka hallitsevat vanhat tiukat säännöt, soveltavat niitä halutessaan edelleen. Voi olla, että vanhojen tiukkojen sääntöjen osaamisella aletaan jopa snobbailla ja erottautua. Se ei tietenkään ole missään nimessä toivottavaa. Joka tapauksessa sääntöjen laventaminen on uusi normaali.